There is always a BUT.

Niin uskomattomalta kuin se ehkä kuukausi sitten tuntuikin, minä todella sain kuin sainkin töitä! Ja vielä sellaisia töitä mitä halusin, eli lastenhoitoa, joka liittyy vähän tähän alaani kuitenkin. Todella jees. Ainoa huono puoli ilmeni siinä vaiheessa, kun menin kirjoittamaan työsopimusta - "Niin, työ sitten loppuu ennen kesää, että voit sitten erikseen etsiä kesätöitä." F*CK. Olin niin varma, että nyt tämä tuska (aka. kesätyön etsintä) loppuu tähän, mutta ilmeisesti turha toivo.

Nyt vain toivon, että tästä työstä nyt lähtee kasvamaan jotain, mikä voisi muuttua kesätyöksi tai sitten odotan, että rakas ystävämme KELA keksii minulle kesätyön (eli nurmikolla makoilemisen ja Englantiin lähtöpaniikissa kieriskelemisen).

Muuten kaikki soljuu omalla hyvin rattoisalla tai vaihtoehtoisesti h*lvetin hitaalla tahdillaan, vähän riippuen mikä näkökantani asiaan on minäkin päivänä. Eilen vedin lopulliset herneet nenään University of Kentin kanssa ja lähetin niiden Psychology departmentiin aika "äkäistä" (eli siis oikeastaan perienglantilaiseen tapaan erittäin poliittisesti korrektia) viestiä, jossa kyselin, että mikä hakemukseni käsittelemisessä oikein mättää. Joku ihminen oli TheStudentRoomissa saanut pahoittelut samaiselta yliopistolta, kun hakemuksen käsittelyssä oli mennyt 8 viikkoa. Itsehän en ole odottanut kuin sen 20 viikkoa ilman MITÄÄN kontaktia. Yliopistolla ei teoriassa ole mitään pakkoa vastata ennen viimeistä päivää, MUTTA kärsimätön luonteeni ei kestä tätä odottelua. Eniten tässä naurattaa se, että jossain naiviudessani ajattelin, että jos haen tähän yliopistoon kahdelle eri kurssille, niin he varmasti tietävät miten innoissani olen koulusta ja hakemukseni varmasti noteerataan. Yeah right.

Päätin myös aloittaa pienimuotoisen ruokavalion kevennyskuurin, sillä olen koko pimeän talven kerännyt mariannekarkkipapereita kämppääni kuin pieni murmeli konsanaan ja valitettavasti se mariannekarkkipaperin sisältö on löytänyt majapaikkansa pehva-alueeni iholta, jonne se on kotiutunut levittäen ihosolujani ylä enenevässä määrin sellaiseen malliin, jonka olemassaolosta en ole ihan niin innostunut. Pieni sokerihiirien tappokuuri ei siis tule kysymykseen turhaan. There is always going to be a butt, but...:)

Muutoksia ja pakokauhua

Noin kuukausi sitten sain conditional offerin Yorkin yliopistosta - yliopistosta, josta kuvittelin, että en todellakaan kuule pitkään aikaan enkä ainakaan tällaisia uutisia. Räjähdin mielettömään, tuntien kestävään itkunauruiloon ja soittelin sukulaiset ja kaverit ympäri ja läpi. Pari ekaa viikkoa olin aivan onneni kukkuloilla, kunnes todellisuus alkoi valjeta edessäni.

Olen todella jättämässä kaiken, mitä rakastan. Ihanan, mielettömän kotini, pienen koirani, ystäväni, perheeni - kaiken. Pelottaako? Tarvitseeko edes kysyä - todella paljon. Mutta samaan aikaan rinnassa ja mahassa kutkuttaa into, yhä kasvava innostus ja pieni onnen hymy. Tämä on kuitenkin se mitä olen halunnut ja haluan ja vaikka se onkin samaan aikaan vaikea luopumisprosessi, niin myös suuri aika mahdollisuuksille. Tämä tulee varmasti olemaan aikaa elämässäni, jonka muistan ikuisesti, sillä tämä tulee muuttamaan suuresti elämäni suuntaa ja mahdollisuuksieni määrää. Vaikka välillä mieleen tulee aivan karmaisevan ahdistava pakokauhu, niin soitto hyvälle ystävälle auttaa palauttamaan jo takaisin maan pinnalle - tämä on mahdollisuus eikä menetys.

Nyt kuitenkin tämä 6kk ennen varsinaista lähtöä on aikamoista tylsyyden tylsyyttä. Koulussa on tylsää, koska suurin osa lukee pääsykokeisiin ja käy valmennustunneilla - itse tylsistyn joko niillä samoilla tunneilla tai vaihtoehtoisesti nukun kotona. Nukkuminen toki on mukavaa, mutta 6kk pelkkää nukkumista ja kunnianhimoinen ja tekevä mieleni on varmaan pimahduspisteessä. Onneksi approssa on vielä pari kurssia jäljellä ja yksi isohko tentti, johon on nyt sitten onneksi aikaa lukea.

Ongelmana on myös kesätyöt. Olen hakenut uudelleen ja uudelleen, mutta mitään ei kuulu. :( Ärsyttävää. Aikaisempina vuosina (lue: nousukautena) olen saanut töitä sillä, että olen lähettänyt puolivakavissani lähetetyn sähköpostin jonnekin randompaikkaan ja seuraavana päivänä tulee soitto, että "milloin voisit aloittaa?". Nyt ei riitä edes vuosien vakituiset työkokemukset eikä loistavat hakemukset - mutta vielä ei heitetä kirvestä kaivoon, vaan hakemusta vaan toisensa perään menemään. Toivon, että saisin jotain, mikä liippaisi hieman läheltä omaa alaani, niin ei menisi kesän työkokemus "hukkaan".

Tässä prosessin aikana olen tullut tutuksi myös faksin kanssa. Pitäisi lähetellä taas faksilla papereita Englantiin, tällä kertaa Cardiffin yliopistoon, joka sähköpostilla kyseli tietoja. Aiemmin Sussex jo kyseli samaa ja ne lähetettiin jo kuukausi sitten. Yorkista ei ole kuitenkaan vielä kuulunut unconditionalia, vaikka paperit on lähetetty. En haluaisi alkaa ahdistelemaan heitä liikaa, mutta varmaan kohta pitää, että saan tarkemmin tietää, että onko siellä päässä edes koskaan saatu niitä papereita vai ei.