There is always a BUT.

Niin uskomattomalta kuin se ehkä kuukausi sitten tuntuikin, minä todella sain kuin sainkin töitä! Ja vielä sellaisia töitä mitä halusin, eli lastenhoitoa, joka liittyy vähän tähän alaani kuitenkin. Todella jees. Ainoa huono puoli ilmeni siinä vaiheessa, kun menin kirjoittamaan työsopimusta - "Niin, työ sitten loppuu ennen kesää, että voit sitten erikseen etsiä kesätöitä." F*CK. Olin niin varma, että nyt tämä tuska (aka. kesätyön etsintä) loppuu tähän, mutta ilmeisesti turha toivo.

Nyt vain toivon, että tästä työstä nyt lähtee kasvamaan jotain, mikä voisi muuttua kesätyöksi tai sitten odotan, että rakas ystävämme KELA keksii minulle kesätyön (eli nurmikolla makoilemisen ja Englantiin lähtöpaniikissa kieriskelemisen).

Muuten kaikki soljuu omalla hyvin rattoisalla tai vaihtoehtoisesti h*lvetin hitaalla tahdillaan, vähän riippuen mikä näkökantani asiaan on minäkin päivänä. Eilen vedin lopulliset herneet nenään University of Kentin kanssa ja lähetin niiden Psychology departmentiin aika "äkäistä" (eli siis oikeastaan perienglantilaiseen tapaan erittäin poliittisesti korrektia) viestiä, jossa kyselin, että mikä hakemukseni käsittelemisessä oikein mättää. Joku ihminen oli TheStudentRoomissa saanut pahoittelut samaiselta yliopistolta, kun hakemuksen käsittelyssä oli mennyt 8 viikkoa. Itsehän en ole odottanut kuin sen 20 viikkoa ilman MITÄÄN kontaktia. Yliopistolla ei teoriassa ole mitään pakkoa vastata ennen viimeistä päivää, MUTTA kärsimätön luonteeni ei kestä tätä odottelua. Eniten tässä naurattaa se, että jossain naiviudessani ajattelin, että jos haen tähän yliopistoon kahdelle eri kurssille, niin he varmasti tietävät miten innoissani olen koulusta ja hakemukseni varmasti noteerataan. Yeah right.

Päätin myös aloittaa pienimuotoisen ruokavalion kevennyskuurin, sillä olen koko pimeän talven kerännyt mariannekarkkipapereita kämppääni kuin pieni murmeli konsanaan ja valitettavasti se mariannekarkkipaperin sisältö on löytänyt majapaikkansa pehva-alueeni iholta, jonne se on kotiutunut levittäen ihosolujani ylä enenevässä määrin sellaiseen malliin, jonka olemassaolosta en ole ihan niin innostunut. Pieni sokerihiirien tappokuuri ei siis tule kysymykseen turhaan. There is always going to be a butt, but...:)