Back to square one

Valitessa yliopistoa jonne hakea, on käytössä monenlaiset kriteerit ja toivomukset ja halut siitä, millainen juuri sen yliopiston, jossa haluaa opiskella tulisi olla. Onkin ihan hyvä, että tällaisia kriteereitä on, mutta missä määrin niitä kannattaa noudattaa, kun tunteet sanovat jotain muuta?

Iso-Britanniassa kun yliopiston maineella ja arvostuksella on mieletön merkitys mahdollista tulevaisuutta ajatellen, ja voitte kuvitella kuinka monta kertaa sydämeni ja pääni ovat taistelleet keskenään näiden asioiden parissa. On paljon hyviä yliopistoja, jonne olisi mahdollista päästä ja jotka varmasti tarjoaisivat mahtavat mahdollisuudet sekä opiskeluun että elämiseen ja opintojen jälkeiseen menestymiseen. Näistä lopulta sen ultimaalisen viiden päättäminen on vaikeaa, ellei jopa välillä mahdotonta. Hiusten repiminen ja pään hakkaaminen seinään on tuttua ainakin täällä; säälikää naapureitani, jotka joutuvat kuuntelemaan moista ahdistunutta möykkäilyä yömyöhään. ;)

Mutta miten lopulta valita se yliopisto mihin sitten lähteä opiskelemaan kolmeksi - neljäksi vuodeksi? Kun valinta on rajattu niihin viiteen, on lopulta kuitenkin kysymys fiiliksistä, tunteista ja ellen jopa sanoisi, intuitiosta. Missä näen itseni? Missä haluaisin mieluiten olla? Ja useimmiten nämä vastaukset ovat täysin ristiriidassa niiden alkuperäisten, järjellisten syiden kanssa. Mutta lopulta sen tyydyttävän päätöksen tekemiseen tarvitaan se hyvä fiilis. Kaikesta siitä informaatiosta, tutkimisesta ja ties minkä rapakoiden takaa löydettyjen tietojen kaivamisesta huolimatta, se fiilis on kuitenkin se, jolla se lopullinen päätös saatetaan uomiinsa. Back to square one.

Vaikka kuinka voi painottaa tiedon etsimisen tärkeyttä, ei sen enempää voi painottaa fiilisten kuuntelemisen tärkeyttä. Jos jokin yliopisto tuntuu siltä, että siellä on vaikea nähdä itsensä - kannattaako moiseen laitokseen edes hakea? Ja jos joku hieman ei-niin-menestynyt opisto vaikuttaa juuri siltä paikalta minne haluan mennä, ehkä tätä fiilistä kannattaisi kuunnella niiden järjellisten kyseenalaistusten sijaan.

Nämä pohdinnat saivat alkunsa siitä, kun erään ystäväni kanssa päätimme noin viikko sitten, että lähdemme ns. "ennustajalle" eli eräälle tutulleni, joka lukee tarot-kortteja. Kyseltyäni siinä kaikenlaista mahdollisesta Iso-Britanniaan lähdöstäni, viesti joka lopulta tuntui syvimmällä oli se, että tiedän kyllä sydämessäni mikä on se oikea paikka minulle. Tällaiselle pienelle kontrollifriikille tämä on ehkä ahdistavin lausahdus ikinä, mutta oikeasti niin totta. Intuitiolla sitä lopulta päätetään niin monta tärkeää asiaa ja harvoin sitä on ihan metsään menty - ehkä sitä olisi aika kuunnella nytkin.

Puhekiellosta puhuttuun kieleen

Sikainfluenssan uhrina olen saanut nyt kärsiä jälkiseurauksena järkyttävän kipeästä kurkusta, joka on vienyt puheäänen lähes olemattomiin. Tässä kirotessani kyvyttömyyttäni puhua, aloin pohtia tulenko kokemaan samanlaisia tunnelmia vuoden päästä.

Moni tämän hetkisistä opiskelutovereistani on ollut aika kauhuissaan ideastani lähteä Iso-Britanniaan jo lähes yksinomaan sen kuuluisan kielimuurin takia. Vaikka suomalaisetkin osaavat kansainvälisellä vertailullakin mitattuna erittäin hyvin muita kieliä, on silti aina pieni pelko siitä ulkomailla pärjäämisestä. Itse kirjoitin ylioppilaskirjoituksista englannista M:n, mutta koen, että kielitaitoni on ehkä tuota hieman parempi. Vaikka luen jatkuvasti englanninkielisiä kirjoja viihdemielessä ja psykologian approa tehdessä kaikki tenttikirjat (yhtä lukuunottamatta) ovat englanniksi, silti mietityttää miten se oma kieli taipuu lopulta engelsmannien malliin. Itse olen tottunut ilmaisemaan itseäni varsin monimuotoisesti äidinkielelläni ja siksi vähän pelottaakin ajatus siitä, että joudunko puoli vuotta pidättäytymään syvimpien tuntojen tai älyn välähdysteni jutustelemisesta vain siksi, että sanoja ei löydy. Se, onko tällä stressin aiheella minkäänlaista totuuden pohjaa, selviää ehkä lopulta sitten paikan päällä.

En ole koskaan ollut mikään kieli-ihminen. Olen kaiken kaikkiaan hyvin suurpiirteinen ihminen ja kielien pikkutarkkuus ja yksityiskohtiin pureutuminen vie minulta kiinnostuksen alta aika yksikön. Ihailen suuresti ihmisiä, jotka jaksavat paneutua varsinkin uusien kielien sanavarastoon ja kielioppiin suurella innostuksella, minusta kun ei vain ole siihen. Pidän kyllä kielien käyttämisestä ja opinkin juuri parhaiten puhumalla ja lukemalla englanninkielisiä kirjoja, mutta kielitunneilla minua on vaikea saada pysymään tuolissani kiemurtelematta tylsyydestä. Jostain kummallisesta syystä kielitaitoni varsinkin englannin kohdalla on kuitenkin kehittynyt ihan hyväksi ja en kyllä todellakaan tiedä miksi.

Olen kuitenkin viime aikoina huomannut alkavani stressata jo etukäteen tätä kielitaitoani (tai taidottomuuttani, kuten joka toinen päivä tuntuu). Lueskellessani englanninkielisiä nettisivuja tai katsellessani sarjoja koneelta törmään väistämättä sanoihin, joita en tiedä ja rupean luomaan päässäni kauhukuvia siitä kuinka juuri tuo sana on oleellinen ensimmäisessä esseessäni ja ah, minä en vain ymmärtänyt mitä se tarkoittaa. Tuskin kukaan tietää aina kaikkia sanoja, oli kyse sitten omasta äidinkielestä tai sitten vaikka englannista, mutta jotenkin sitä tulee niin epävarmaksi tässä koko prosessissa.

Ihan kuin tämä stressailu ei olisi tarpeeksi, sitä tulee mietittyä kaikenlaista muutakin mielessään. Yksi pieni huolenaiheeni on se, että ensi vuonna minulla tulee viisi vuotta täyteen siitä hetkestä, kun astuin tähän omaan asuntooni ja aloitin oman, itsenäisen (ja ah, niin hiljaisen rauhallisen) elämäni. Nyt tiedossa olisi kampuksella asumista monen kymmen bailaavan ja kirkuvan brittiteinin kanssa. Oh, I just can't wait...

Kaikesta tästä huolimatta, alle kuukauden kuluttua UCAS-paperit ovat toivon mukaan jo lähteneet matkaan. Sitä ennen minun tulee saada opettajaltani suositus (jossa toivottavasti ylistetään kaikenlaista kyvykkyyttäni superlatiivein :D), kääntää se englanniksi ja naputtaa se UCAS-järjestelmään. Personal Statementiakin pitäisi vielä hioa, tuo kirottu kun ei tunnu taipuvan siihen sallittuun 47 riviin sitten millään. Ja vielä jää asiaakin!

Huomenna olisi tarkoituksena palata kouluun viikon sairastelun jälkeen ja katsoa silmiin sitä tekemättömien asioiden pinoa, joka eittämättä odottaa. Jos ei kuulu mitään, voitte etsiä minua koulun pimeästä tietokoneluokasta klo 22 odottaen edelleen, että joku tekisi tämän kaiken puolestani.

Tämä prosessi on matka

Lyhyesti voisin kertoa tuonne Iso-Britanniaan yliopistoon hakemisesta. Hakeminen tapahtuu sähköisesti UCAS-sivuilla, jossa täytetään sähköinen lomake, joka sitten lähetetään valittuihin viiteen Skotlannin, Walesin tai Brittien yliopistoon. Pääasiallisena valintakriteerinä yliopistot pitävät suomalaisille ylioppilasarvosanoja, mutta myös esim. työhistorialla, harrastuksilla ja muilla asioilla on merkitystä. Erityisen merkityksellinen on ns. Personal Statement, jossa 47 riviin mahdutetaan koko sielun palava into kyseitä ainetta kohtaan ja perustellaan mitä upeaa yliopisto menettää, jos ei valitse JUURI tätä henkilöä oppilaakseen. Toinen tärkeä tekijä on ns. Reference, joka on esimerkiksi opettajan kirjoittama 47 rivin pituinen analyysi opintotaidoistasi ja kehu siitä, miten hyvä oppilas on.

Kinkkisempää onkin se, mihin kouluihin päättää hakea. Britanniassa oleellisempaa työnhaun kannalta on se, mistä on valmistunut, kuin miten sieltä on valmistunut. Yliopiston nimellä on todella väliä ja sen takia valintaan pitääkin kiinnittää paljon huomiota. The Times ja The Guardian listaavat joka vuosi ns. League tableissaan parhaiten menestyneet yliopistot jokaisessa aineessaan ja näiden perusteella voi tehdä jotain päätelmiä siitä, mikä yliopisto on arvostettu ja hyvä ja mikä taas ei.

Itse olen repinyt hiukseni irti varmaan satoja kertoja pähkäillessäni ylipiston valinnassa. Yliopistot ovat ympäri maata ja niiden taso ja opetus sekä jossain määrin painotukset psykologiassa vaihtelevat ja onkin erittäin hermoja raastavaa yrittää selvittää mihin ensinnäkin itsellä on mahdollista päästä ja mikä olisi kaikkein paras valinta sekä sijainniltaan, tasoltaan kuin mahdollisuuksiltaankin juuri itselle.

Suomalaiset menevät hyvin usein opiskelemaan kauniiseen Skotlantiin, koska siellä ei ole yliopistomaksuja (täysin ilmaista se ei kuitenkaan ole) ja kauniit kaupungit Glasgow ja Edinburgh houkuttelevat monia. Skotlannissa on myös erittäin hyviä psykologian laitoksia, mutta jostain syystä en itse vain ole innostunut kyseisistä laitoksista kovinkaan paljon. Tällä hetkellä listallani ovat University of York, Kent, Warwick, Cardiff ja Glasgow, mutta viime aikoina olen alkanut kyseenalaistaa sitä, haluaisinko oikeasti asua Glasgowssa tai enemmänkin kyseisessä yliopistossa. Samanlaista pähkäilyä käyn ihan jatkuvasti, kohde vain vaihtuu. ;D

Tämä prosessi on todellakin matka. Kaikki pähkäilyt ja pohdinnat, epäröinnit ja innostuksen purkaukset lopulta johtavat siihen hakemuksen lähettämiseen ja sitten tarjousten odottamiseen ja lopulta mahdollisesti päätökseen siitä, että mihin yliopistoon sitten menee niistä, jotka hyväksyivät ja lopulta tietenkin sinne itse paikan päälle pääsemiseen. Tämä blogi toimii oivallisena näiden tunneryöppyjen purkukeinona ja ehkä myös apuna joillekin niille, jotka haaveilevat itse lähdöstä Iso-Britanniaan opiskelemaan.

Ja siitä se ajatus sitten lähti....

Muistan vielä elävästi kuin eilisen sen hetken, kun postiluukustani kolahti Jyväskylän yliopiston kirje, jossa pahoiteltiin, että tänä vuonna pisteeni eivät riittäneet opiskelupaikan saamiseksi. Yksi piste. Muistan itkeneeni hetken, mutta muistan kironneeni sitä niidenkin kyyneleiden edestä. Pettymykseni ei kuitenkaan ollut niin suuri kuin olin odottanut - olin jo aavistellut viikkoja ennen, että eivät taida yliopisto-opintojen ovet aueta tänä vuonna. Tämä ajatus tuntui kaikista lähimmäisistäni käsittämättömältä, olinhan lukenut puoli vuotta intensiivisesti ja omistautuneesti, mutta pidin pääni; tunsin vain, että tänä vuonna se ei tapahdu. Kirje olikin enimmäkseen helpotus kuin pettymys.

Lähetin siltä samalta istumalta kansanopistoon paperit ja parin viikon päästä sainkin vastauksen, jossa toivoteltiin tervetulleeksi lukemaan psykologiaa. Olin innoissani, kuten odottaa saattaa.

Ajatukseni ulkomaille opiskelemaan lähdöstä tuli samaan aikaan hyvin yllättäen ja samaan aikaan toisaalta pitkällisesti harkiten. Olin jo vuosia kokenut, että kenties paikkani ei ole Suomessa ja vuosien varrella ajatus oli vain vahvistunut ja olin ajatellut lähteväni ulkomaille opintoni suoritettuani. Kun opintojen ovet eivät auenneetkaan, ajatus ulkomaille lähdöstä tupsahti päähäni hyvin nopeasti, arvaamatta. Olin unohtanut koko mahdollisuuden olemassa olon tilastomatikan kirjaa tuijotettuani lähes taukoamatta kuusi kuukautta. Yhtäkkiä kaikki vain tuntui niin selkeältä; no miksi ei? Miksi ihmeessä en ollut ajatellut tätä aiemmin? Jos kerran alunperinkin olisin lähtenyt pois Suomesta, miksi en tekisi sitä vaikkapa juuri nyt (eli siis vuoden päästä). En ole tällä hetkellä mitenkään sidottu Suomeen ja voisin aivan hyvin pakata kamppeeni ja lähteä.

Aluksi en tiennyt yhtään minne päin sitä nyt sitten lähtisi. Olin haaveillut pitkään Australian matkasta ja luontevasti rupesinkin selailemaan Melbournen ja Sydneyn yliopistojen sivuja. Todettuani, että opintoni näissä laitoksissa pelkästä kandin tutkinnosta tulisi maksamaan varsin järjettömiä summia, päätin hylätä ajatuksen jokseenkin mahdottomana (mutta pidin sitä salaa mielessäni vielä vaihtoehtona, jos nyt mitään muuta ei keksisi). Tämän jälkeen rupesin tutkimaan mahdollisuuksia opiskella Hollannissa, sillä olin kuullut siellä olevan paljon englannin kielisiä tutkintomahdollisuuksia huokeaan hintaan, mutta tarkemmin asioista otettuani selvää, huomasin, että jatkokoulutuksiin vaadittaisiin hollannin kielen osaamista. No, toisaalta, kyllähän sen kielen varmasti siellä ollessa oppisi muutamassa vuodessa, mutta niin hyvin, että pystyisin opiskelemaan yliopistossa ja tulevaisuudessa työskennellessäni psykologina oikeasti auttamaan ihmisiä, kun opintovuoteni olisivat lähinnä menneet sanakirja käsissä? Don't think so.

Lopulta eksyin sivuille, jotka oli suunnattu Britteihin muuttaneille tai muuttaville suomalaisille. Aluksi nyrpistelin tylsistyneenä nenääni; sadetta, pahoja keksejä ja papu-pekoni-aamiaista? Voitte vain kuvitella etovan katseeni. Hetken aikaa lueskeltuani ajatus ei enää tuntunutkaan niin vastenmieliseltä - yliopistojen maksut eivät olleet mitenkään erityisen kauheat (n. 3000 puntaa/vuosi) ja muutamien brittiyliopistojen kova taso psykologiassa alkoi viehättää.

Siitä se sitten lähti. Tässä sitä nyt ollaan. Noin kuukauden päästä olisi sähköinen hakemus lähtemässä tuonne teen luvattuun maahan ja niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, olen järisyttävän innoissani.