Ja siitä se ajatus sitten lähti....

Muistan vielä elävästi kuin eilisen sen hetken, kun postiluukustani kolahti Jyväskylän yliopiston kirje, jossa pahoiteltiin, että tänä vuonna pisteeni eivät riittäneet opiskelupaikan saamiseksi. Yksi piste. Muistan itkeneeni hetken, mutta muistan kironneeni sitä niidenkin kyyneleiden edestä. Pettymykseni ei kuitenkaan ollut niin suuri kuin olin odottanut - olin jo aavistellut viikkoja ennen, että eivät taida yliopisto-opintojen ovet aueta tänä vuonna. Tämä ajatus tuntui kaikista lähimmäisistäni käsittämättömältä, olinhan lukenut puoli vuotta intensiivisesti ja omistautuneesti, mutta pidin pääni; tunsin vain, että tänä vuonna se ei tapahdu. Kirje olikin enimmäkseen helpotus kuin pettymys.

Lähetin siltä samalta istumalta kansanopistoon paperit ja parin viikon päästä sainkin vastauksen, jossa toivoteltiin tervetulleeksi lukemaan psykologiaa. Olin innoissani, kuten odottaa saattaa.

Ajatukseni ulkomaille opiskelemaan lähdöstä tuli samaan aikaan hyvin yllättäen ja samaan aikaan toisaalta pitkällisesti harkiten. Olin jo vuosia kokenut, että kenties paikkani ei ole Suomessa ja vuosien varrella ajatus oli vain vahvistunut ja olin ajatellut lähteväni ulkomaille opintoni suoritettuani. Kun opintojen ovet eivät auenneetkaan, ajatus ulkomaille lähdöstä tupsahti päähäni hyvin nopeasti, arvaamatta. Olin unohtanut koko mahdollisuuden olemassa olon tilastomatikan kirjaa tuijotettuani lähes taukoamatta kuusi kuukautta. Yhtäkkiä kaikki vain tuntui niin selkeältä; no miksi ei? Miksi ihmeessä en ollut ajatellut tätä aiemmin? Jos kerran alunperinkin olisin lähtenyt pois Suomesta, miksi en tekisi sitä vaikkapa juuri nyt (eli siis vuoden päästä). En ole tällä hetkellä mitenkään sidottu Suomeen ja voisin aivan hyvin pakata kamppeeni ja lähteä.

Aluksi en tiennyt yhtään minne päin sitä nyt sitten lähtisi. Olin haaveillut pitkään Australian matkasta ja luontevasti rupesinkin selailemaan Melbournen ja Sydneyn yliopistojen sivuja. Todettuani, että opintoni näissä laitoksissa pelkästä kandin tutkinnosta tulisi maksamaan varsin järjettömiä summia, päätin hylätä ajatuksen jokseenkin mahdottomana (mutta pidin sitä salaa mielessäni vielä vaihtoehtona, jos nyt mitään muuta ei keksisi). Tämän jälkeen rupesin tutkimaan mahdollisuuksia opiskella Hollannissa, sillä olin kuullut siellä olevan paljon englannin kielisiä tutkintomahdollisuuksia huokeaan hintaan, mutta tarkemmin asioista otettuani selvää, huomasin, että jatkokoulutuksiin vaadittaisiin hollannin kielen osaamista. No, toisaalta, kyllähän sen kielen varmasti siellä ollessa oppisi muutamassa vuodessa, mutta niin hyvin, että pystyisin opiskelemaan yliopistossa ja tulevaisuudessa työskennellessäni psykologina oikeasti auttamaan ihmisiä, kun opintovuoteni olisivat lähinnä menneet sanakirja käsissä? Don't think so.

Lopulta eksyin sivuille, jotka oli suunnattu Britteihin muuttaneille tai muuttaville suomalaisille. Aluksi nyrpistelin tylsistyneenä nenääni; sadetta, pahoja keksejä ja papu-pekoni-aamiaista? Voitte vain kuvitella etovan katseeni. Hetken aikaa lueskeltuani ajatus ei enää tuntunutkaan niin vastenmieliseltä - yliopistojen maksut eivät olleet mitenkään erityisen kauheat (n. 3000 puntaa/vuosi) ja muutamien brittiyliopistojen kova taso psykologiassa alkoi viehättää.

Siitä se sitten lähti. Tässä sitä nyt ollaan. Noin kuukauden päästä olisi sähköinen hakemus lähtemässä tuonne teen luvattuun maahan ja niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, olen järisyttävän innoissani.