Back to square one

Valitessa yliopistoa jonne hakea, on käytössä monenlaiset kriteerit ja toivomukset ja halut siitä, millainen juuri sen yliopiston, jossa haluaa opiskella tulisi olla. Onkin ihan hyvä, että tällaisia kriteereitä on, mutta missä määrin niitä kannattaa noudattaa, kun tunteet sanovat jotain muuta?

Iso-Britanniassa kun yliopiston maineella ja arvostuksella on mieletön merkitys mahdollista tulevaisuutta ajatellen, ja voitte kuvitella kuinka monta kertaa sydämeni ja pääni ovat taistelleet keskenään näiden asioiden parissa. On paljon hyviä yliopistoja, jonne olisi mahdollista päästä ja jotka varmasti tarjoaisivat mahtavat mahdollisuudet sekä opiskeluun että elämiseen ja opintojen jälkeiseen menestymiseen. Näistä lopulta sen ultimaalisen viiden päättäminen on vaikeaa, ellei jopa välillä mahdotonta. Hiusten repiminen ja pään hakkaaminen seinään on tuttua ainakin täällä; säälikää naapureitani, jotka joutuvat kuuntelemaan moista ahdistunutta möykkäilyä yömyöhään. ;)

Mutta miten lopulta valita se yliopisto mihin sitten lähteä opiskelemaan kolmeksi - neljäksi vuodeksi? Kun valinta on rajattu niihin viiteen, on lopulta kuitenkin kysymys fiiliksistä, tunteista ja ellen jopa sanoisi, intuitiosta. Missä näen itseni? Missä haluaisin mieluiten olla? Ja useimmiten nämä vastaukset ovat täysin ristiriidassa niiden alkuperäisten, järjellisten syiden kanssa. Mutta lopulta sen tyydyttävän päätöksen tekemiseen tarvitaan se hyvä fiilis. Kaikesta siitä informaatiosta, tutkimisesta ja ties minkä rapakoiden takaa löydettyjen tietojen kaivamisesta huolimatta, se fiilis on kuitenkin se, jolla se lopullinen päätös saatetaan uomiinsa. Back to square one.

Vaikka kuinka voi painottaa tiedon etsimisen tärkeyttä, ei sen enempää voi painottaa fiilisten kuuntelemisen tärkeyttä. Jos jokin yliopisto tuntuu siltä, että siellä on vaikea nähdä itsensä - kannattaako moiseen laitokseen edes hakea? Ja jos joku hieman ei-niin-menestynyt opisto vaikuttaa juuri siltä paikalta minne haluan mennä, ehkä tätä fiilistä kannattaisi kuunnella niiden järjellisten kyseenalaistusten sijaan.

Nämä pohdinnat saivat alkunsa siitä, kun erään ystäväni kanssa päätimme noin viikko sitten, että lähdemme ns. "ennustajalle" eli eräälle tutulleni, joka lukee tarot-kortteja. Kyseltyäni siinä kaikenlaista mahdollisesta Iso-Britanniaan lähdöstäni, viesti joka lopulta tuntui syvimmällä oli se, että tiedän kyllä sydämessäni mikä on se oikea paikka minulle. Tällaiselle pienelle kontrollifriikille tämä on ehkä ahdistavin lausahdus ikinä, mutta oikeasti niin totta. Intuitiolla sitä lopulta päätetään niin monta tärkeää asiaa ja harvoin sitä on ihan metsään menty - ehkä sitä olisi aika kuunnella nytkin.