Saanko ostaa yhden ongelman?

Iso-Britanniassa yliopistot voivat tarjota osana undergraduate-tutkintoa vuoden mittaisen placement yearin, joka käytännössä tarkoittaa vuoden mittaista työskentelyjaksoa alalla. Periaatteessa tämä on upea mahdollisuus parantaa työmahdollisuuksia valmistumisen jälkeen, mutta ongelmiakin liittyy tähän mahdollisuuteen.

Koska tällöin ollaan kuitenkin osana yliopistoa, joutuu opiskelija maksamaan opintomaksuja - useimmiten pienempiä kuin normaalisti, esim. 25-50% normaaleista kuluista per vuosi (n. 3300 puntaa, eli 825 - 1650 puntaan). Tämä ei olisi ongelma, jos placement yearit olisivat normaaleja palkkatöitä, mutta useimmiten ne eivät sitä ole, vaan varsinkin useimmiten nimenomaan psykologian opiskelijat joutuvat paiskimaan töitä vuoden verran ilman palkkaa ja samalla maksamaan elämisensä ja yliopistomaksut. Silti placement year on todella suosittu tapa hankkia työkokemusta alalta, jonne on vaikea päästä käsiksi muutenkin.

Tästä pääsemme mukavasti pohtimaan Iso-Britannian opiskelupaikkojen ja työpaikkojen välistä kuilua. Siinä missä Suomessa psykologiaa pääsee opiskelemaan n. 100 ihmistä vuodessa, valmistuu Iso-Britanniassa saman verran ihmisiä psykologiasta joka vuosi lähes jokaisesta yliopistosta! NHS on pyrkinyt lisäämään psykologien määrää sairaaloissa ja vaikka harva psykologi onkin Iso-Britanniassa pidempään työttömänä, on kilpailu armotonta jatko-opiskelupaikoista sekä työpaikoista. Suomessa valmistuessaan psykologiksi töitä riittää jonkinlaisella varmuudella, mutta rapakon toisella puolella yhteenkin Research Assistantin paikkaan voi hakea esim. 100 ihmistä. Tämän kilpailun vuoksi monet juuri yrittävät etukäteen valmistautua työelämässä odottaviin kauheuksiin ottamalla Placement Yearin osaksi opintokokonaisuutta, vaikka se onkin kallis investointi. Loppupeleissä toisaalta onkin aika mahdoton sanoa, millainen merkitys Placement Yearilla on.

Tässä kilpailussa on myös positiivisiakin puolia; vain kyvykkäimmät pärjäävät. Minusta tämä on todella lohduttava ajatus, ottaen huomioon millaisiin psykologihoopoihin olen itsekin törmännyt täällä Suomessa. Vaikka Iso-Britanniassakaan ei minkäänlaisia psykopaattitestejä ole psykologin koulutukseen, niin kuitenkin kova kilpailu nielaisee helposti pahimmat hullut virrasta, kun taas Suomessa kovassa psykologipulassa psykologin töitä saa puoliaivoinen apinakin - ja näin sokea taluttaa sokeaa.

Tapasin juuri eilen erään vanhan ystäväni, joka opiskelee psykologiaa yliopistotasolla täällä Helsingissä. Olen jo aiemmin kuullut aikamoisia kauhutarinoita Helsingin psykologian laitoksesta (ja monista muista psykologian laitoksista), jäi silti mieleeni erityisesti ystäväni kertomus siitä, kuinka nykyään kaikissa Suomen yliopistoissa peruspsykologian luennot ovat psykonetin kautta näytettäviä videokuvaesityksiä varsinaisesta luennosta, joka saatetaan pitää esim. Turussa, mutta sama luento näkyy samaan aikaan sekä Helsinkiin, Tampereelle, Joensuuhun ja Jyväskylään. Vaikka tällä menetelmällä säästetäänkin neljän luennoitsijan verran rahaa, niin millaiset oppimisvalmiudet se antaa psykologian opiskelijoille? Epäselvät kysymykset jäävät epäselviksi ja konkreettinen kokemus luennosta, keskustelusta ja kommunikaatiosta luennoitsijan ja opiskelijoiden välillä jää kokonaan puuttumaan. Tällä systeemillä tietenkin mahdollistetaan samat kurssit kaikissa kaupungeissa - mutta mahdollistetaanko sillä myös sama hämmennys ja oppimattomuus? Mielestäni tällainen systeemi pidemmän päälle kuitenkin ruokkii motivaation puutetta ja kunnianhimottomuutta, kun oppilaisiin ei viitsitä panostaa edes sen vertaa, että hankittaisiin oikea ihminen sinne eteen selittämään asioita. Tutkimusten mukaan suomalaisilla psykologian opiskelijoilla onkin lähes surkeat käytännön taidot valmistumisvaiheessa, enkä ihmettele kyllä miksi.

Eli ongelmansa joka paikassa, kai kysymyksenä onkin vain se, että millaisiin ongelmiin mielummin itse ottaa osaa.