Puhekiellosta puhuttuun kieleen

Sikainfluenssan uhrina olen saanut nyt kärsiä jälkiseurauksena järkyttävän kipeästä kurkusta, joka on vienyt puheäänen lähes olemattomiin. Tässä kirotessani kyvyttömyyttäni puhua, aloin pohtia tulenko kokemaan samanlaisia tunnelmia vuoden päästä.

Moni tämän hetkisistä opiskelutovereistani on ollut aika kauhuissaan ideastani lähteä Iso-Britanniaan jo lähes yksinomaan sen kuuluisan kielimuurin takia. Vaikka suomalaisetkin osaavat kansainvälisellä vertailullakin mitattuna erittäin hyvin muita kieliä, on silti aina pieni pelko siitä ulkomailla pärjäämisestä. Itse kirjoitin ylioppilaskirjoituksista englannista M:n, mutta koen, että kielitaitoni on ehkä tuota hieman parempi. Vaikka luen jatkuvasti englanninkielisiä kirjoja viihdemielessä ja psykologian approa tehdessä kaikki tenttikirjat (yhtä lukuunottamatta) ovat englanniksi, silti mietityttää miten se oma kieli taipuu lopulta engelsmannien malliin. Itse olen tottunut ilmaisemaan itseäni varsin monimuotoisesti äidinkielelläni ja siksi vähän pelottaakin ajatus siitä, että joudunko puoli vuotta pidättäytymään syvimpien tuntojen tai älyn välähdysteni jutustelemisesta vain siksi, että sanoja ei löydy. Se, onko tällä stressin aiheella minkäänlaista totuuden pohjaa, selviää ehkä lopulta sitten paikan päällä.

En ole koskaan ollut mikään kieli-ihminen. Olen kaiken kaikkiaan hyvin suurpiirteinen ihminen ja kielien pikkutarkkuus ja yksityiskohtiin pureutuminen vie minulta kiinnostuksen alta aika yksikön. Ihailen suuresti ihmisiä, jotka jaksavat paneutua varsinkin uusien kielien sanavarastoon ja kielioppiin suurella innostuksella, minusta kun ei vain ole siihen. Pidän kyllä kielien käyttämisestä ja opinkin juuri parhaiten puhumalla ja lukemalla englanninkielisiä kirjoja, mutta kielitunneilla minua on vaikea saada pysymään tuolissani kiemurtelematta tylsyydestä. Jostain kummallisesta syystä kielitaitoni varsinkin englannin kohdalla on kuitenkin kehittynyt ihan hyväksi ja en kyllä todellakaan tiedä miksi.

Olen kuitenkin viime aikoina huomannut alkavani stressata jo etukäteen tätä kielitaitoani (tai taidottomuuttani, kuten joka toinen päivä tuntuu). Lueskellessani englanninkielisiä nettisivuja tai katsellessani sarjoja koneelta törmään väistämättä sanoihin, joita en tiedä ja rupean luomaan päässäni kauhukuvia siitä kuinka juuri tuo sana on oleellinen ensimmäisessä esseessäni ja ah, minä en vain ymmärtänyt mitä se tarkoittaa. Tuskin kukaan tietää aina kaikkia sanoja, oli kyse sitten omasta äidinkielestä tai sitten vaikka englannista, mutta jotenkin sitä tulee niin epävarmaksi tässä koko prosessissa.

Ihan kuin tämä stressailu ei olisi tarpeeksi, sitä tulee mietittyä kaikenlaista muutakin mielessään. Yksi pieni huolenaiheeni on se, että ensi vuonna minulla tulee viisi vuotta täyteen siitä hetkestä, kun astuin tähän omaan asuntooni ja aloitin oman, itsenäisen (ja ah, niin hiljaisen rauhallisen) elämäni. Nyt tiedossa olisi kampuksella asumista monen kymmen bailaavan ja kirkuvan brittiteinin kanssa. Oh, I just can't wait...

Kaikesta tästä huolimatta, alle kuukauden kuluttua UCAS-paperit ovat toivon mukaan jo lähteneet matkaan. Sitä ennen minun tulee saada opettajaltani suositus (jossa toivottavasti ylistetään kaikenlaista kyvykkyyttäni superlatiivein :D), kääntää se englanniksi ja naputtaa se UCAS-järjestelmään. Personal Statementiakin pitäisi vielä hioa, tuo kirottu kun ei tunnu taipuvan siihen sallittuun 47 riviin sitten millään. Ja vielä jää asiaakin!

Huomenna olisi tarkoituksena palata kouluun viikon sairastelun jälkeen ja katsoa silmiin sitä tekemättömien asioiden pinoa, joka eittämättä odottaa. Jos ei kuulu mitään, voitte etsiä minua koulun pimeästä tietokoneluokasta klo 22 odottaen edelleen, että joku tekisi tämän kaiken puolestani.